Vuonna 2012 odotimme esikoistamme, Nyyttiä. Koko raskausaika oli kamala. Olin koko ajan väsynyt, huonovointinen ja suurimman osan päivästä saatoin viettää sängyssä lepäämässä.
Raskaus oli jo reilusti yli puolivälissä, kun oli taas aika ultraan. Siihen saakka olin kulkenut yksin neuvolassa ja ultrassa, mutta sillä kertaa mieskin pääsi mukaan ultraan. Oltiin molemmat innoissamme, sillä kätilö oli vähän lupaillut, että tällä kertaa näkisi tulokkaan sukupuolen. Edellisillä kerroilla nyytti oli huonossa asennossa, eikä selvyyttä tulokkaasta saanut.
Odottelimme aulassa onnellisina ja tietämättöminä siitä, mikä meitä pian odottaisi. Tuli meidän vuoro ja innoissamme kyseltiin jo, että kumpiko sieltä oli tulossa. Kätilö pyysi odottamaan hetken, että näkisi. Odotettiin ja katsottiin näytöstä kuvaa nyytistä. Kätilön ilme oli tuima eikä hän puhunut sanaakaan. Näyttöä katsellessani huomasin, ettei nyytti liikkunut ollenkaan. Siinä vaiheessa alkoi omaltakin naamalta jo hymy hyytyä ja kysyin kätilöltä, että onko siellä kaikki hyvin. Hetken hiljaisuden jälkeen kätilö sanoi, ettei täällä mitään ole. Ei täällä ole ketään hengissä.
Tämän kuultuani, olin hetken hiljaa. Sitten pyysin katsomaan vielä uudestaan, mutta liikettä ei ollut, eikä sydänääniä kuulunut. Kätilö sanoi, että joskus näitä tapahtuu ja että menisimme nyt heti lääkärille vielä tarkistamaan tilanteen.
Olin aivan shokissa. En saanut sanotuksi mitään, en kuullut mitään. päässä vain pyöri kätilön sanat, ettei nyytti ollut enää hengissä. Olin aivan ilmeetön, enkä edes oikein tajunnut asiaa. Kätilö puhui miehelleni jotain ja antoi ohjeita mihin pitäisi mennä ja lähti viemään minua lääkärille tarkistettavaksi. Kuljin kätilön perässä jonnekkin.. En tiennyt edes itse missä olin. Kätilö laittoi minut huoneeseen missä ei ollut ovea ollenkaan. Vain verho joka erotti huoneen käytävästä.
Muistan että hetken istuin vain hiljaa, kunnes tilanne alkoi selkeytyä itsellenikin ja romahdin täysin. En voinut kuin itkeä ja kysyä itseltäni, että miksi? Miksi minä? Miten näin voi käydä? Tuntui vain, että sydän pysähtyy enkä saa henkeä. Oloa ei helpotanut yhtään se, että käytävältä kuului vastasyntyneiden vauvojen itkua ja onnellisten äitien puhetta, kun lykkäsivät vauvoja sängyissään. Juuri kun kuuli, että on menettänyt omansa, tämä vain pahensi oloani.
Pian miehenikin tuli huoneeseen ja hetken vain halasimme ja itkimme. Sitten mieheni meni soittamaan vanhemmillemme suru-uutisen. Itse en olisi pystynyt soittamaan.
Tunnin saimme odottaa kuunnellessa vastasyntyneiden itkua, kunnes minusta otettiin verikokeet ja pääsin lääkärille uudellen ultrattavaksi. Tulos oli kuitenkin sama. Lääkäri vain esitti asian vähän hienotunteisemmin kuin kätilö.
Olin kuin jossain sumussa. Lääkäri selitti jatkosta, mutta en itse oikein pystynyt kuulemaan mitään. Olin kuitenkin jo vähän rauhoittunut, enkä itkenyt enää. Havahduin lääkärin puheisiin raskauden käynnistyksestä ja siitä, että nyt saisi ottaa käynnistävät lääkkeet ja tulla parin päivän päästä takaisin synnyttämään. Nostin pääni ja kysyin että mitä! Tarkoitatko oikeasti, että joudun synnyttämään kuolleen vauvan! Näin asia valitettavasti oli. Itku alkoi uudestaan.
Saimme nipun ohjeita ja lääkkeet mukaan. Sitten meidät lähetettiin kotiin odottamaan, kunnes parin päivän päästä piti mennä takaisin.
Ne kaksi päivä kotona olivat kamalia. Olisin halunnut heti takaisin sairaalaan. Onneksi synnytys käynnistyi kuitenkin hyvin nopeasti ja kaikki oli pian ohi. Olo oli kamala mutta silti helpottunut, kun synnytys oli vihdoin ohi. Kaksi yötä jouduin kuitenkin olemaan sairaalassa tarkkailussa.
 |
| Ihana kätilö teki meille tällaisen muiston. |
Tästä kaikesta on jo neljä vuotta aikaa. Vielä en osaa sanoa, voiko tästä koskaan toipua, mutta unohtaa ei voi koskaan. Tietyt päivät vuodessa on vaikeita. Edelleen joskus tulee päiviä, jolloin kaikki muistot tulee mieleen, on pahamieli, ikävä ja itkettää. Tämän kaiken kanssa oppii kuitenkin elämään.
Myöhemmin selvisi, että minulla on fosfolipidivasta-aineoireyhtymä. Tämän sairauksen seurauksena nyytti menehty istukan infarktiin.
Onneksi nykypäivän hoitokeinoista saatiin apua ja reilu vuosi tästä, meille syntyi pieni prinsessamme.
